Kuolleita ja eläviä.

Día de los Muertos eli kuolleiden päivä on vainajien muistojuhla, jota Meksikossa vietetään 1.-2.marraskuuta. Kuolleiden päivää on jo juhlittu aina mayojen ja asteekkien valtakaudella. Idea on, että juhlitaan edesmenneiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Aiheesta huolimatta kuolleiden päivä on ilon juhla, niin kuin kuolemakin täällä käsitellään. Tarkoitus ei ole surra vaan iloita kuolleiden läheisten kanssa.

Meksikossa kuolleiden päivään ei voi olla törmäämättä. Joka puolelle rakennetaan alttareita, väriloisto on ihailtavaa. Alttarille laitetaan tavalliseen tapaan kukkia, etenkin oransseja kehäkukkia, leikattuja silkkipapereita, suolaa, leipää, vettä sekä pääkalloja. Monet laittavat vainajien kuvia ja heidän lempiruokiaan tai heille tärkeitä esineitä. Alttareita on kaduilla ja lähes jokaisessa kaupassa tai kodissa, pikkuruisista valtaviin. Suurin mitä nyt näin oli Cityn keskusaukiolle rakennettu alttari, jonka läpi pystyi kävelemään. Xochimilcon veneillä koristettuna. 

Zocalon jättialttari.

Tänä vuonna olen vain pienesti ottanut osaa kuolleiden päivään. Alanilla on ollut kovasti töitä ja en ole itse tytön kanssa jaksanut mennä keskustaan ihmettelemään menoa ihmismassan keskelle. Eilen kumminkin saimme pienen vapaahetken ja kävimme keskustassa kävelemässä ihan kahdestaan tytön ollessa abuelan kanssa kotona. 

Catrina, yksi monista kuoleman nimityksistä.

Kotiin teimme pienen alttarin Alanin äidin ja pikkuveljen kanssa olohuoneeseemme. Ostin meille myös yhden sokeripääkallon, joka on perinteinen herkku pan de muertosin kanssa. 

Sokeripääkallo

Itselleni kuolleiden päivä on suurin juhlapyhä, mitä vuoteen mahtuu. Vaikka olenkin asunut Suomessa lähes koko pienen ikäni olemme äidin ja veljeni kanssa järjestäneet joka vuosi kuolleiden päivän juhlat. Tehdään yhdessä alttari ja koristellaan koko asunto. Valmistetaan maukkaita meksikolaisia ruokia ja kutsutaan läjäpäin ystäviä kylään. 

Kuolema on läsnä juhlissa, ihmiset kertovat kenen kuvia ovat tuoneet alttarille ja muistelemme heidän sanomisiaan ja tekemisiään. Äänestä löytyy silti aina ilo ja lämpö. Kuolleiden päivä on itselleni tärkeä, koska se kuvastaa suuresti sitä mitä itse ajattelen kuolemasta. Ajattalen sen ilon juhlana, väriloistona. Ei se ole kaiken loppu, se on uuden alku. Joskus luin, että elämä jonka elämme on vain murto-osa kokonaisuudesta. Ennen ja jälkeen tapahtuu ja paljon. Maailmaan mahtuu valtava määrä surua, mutta asiat jotka voit muuttaa iloksi, muuta ne! 

Tämä vuosi on ollut todellakin suurten muutosten aikaa. Muutin Meksikoon, lähemmäksi omaa sydäntäni. Ukkini menehtyi, mutta hänen hautajaisensa olivat todella kauniit. Itkin, mutta ne kyyneleet olivat ilon kyyneleitä kun muistotilaisuudessa kyyneleet silmissä ja hymy huulilla vieraat vuoronperään kertoivat ihania tarinoita.

Olin silloin myös raskaana. Herra Hakkarainen ei ehtinyt pienokaista nähdä, mutta onneksi kuuli uutisen. Uskon, että kyllä ukki jo hänet näki, missä lie nyt matkustaakin, ja lähettää suukkoja viisi kuukautta täyttävälle pienokaiselle. 

Näkemiin, mutta vain hetkeksi, kohta taas tavataan.