Pääosassa isä ja tytär!

Sunnuntaina vietettiin isänpäivää meksikolaisittain. Meidän perheessä isää on juhlittu kahdesti vuodessa, 19. kesäkuuta ja marraskuun toinen sunnuntai, kiitos kaksoiskansalaisuuden. Äitiä juhlitaan kerran vuodessa, joten itse en saa kakkua sänkyyn kahdesti vuodessa. 

Päätettiin pikkaisen kanssa yllättää isä isänpäivän aamulla ja taidettiin onnistua siinä melkoisen hyvin. Hymy ainakin nousi korville. Keitettiin kahvit ja vietiin ne sänkyyn keksien, itse tehdyn kortin ja suukkojen kera. Kommenttina vain, että missä välissä ehdimme kortinkin väsätä. Teimme sen edellisenä päivänä toivoen ettei isukki vaan herää. Koitin pestä pienokaisen jalat hyvin vesiväristä, ettei jää todistusaineistoa. Illaksi menimme oman isäni luokse syömään masut täyteen ja juhlimaan uutta isoisää sekä isää. Näin meillä ensimmäinen isänpäivä tässä perheessä. 

Tänään jatkui toinen osa isänpäivän lahjasta, Post-it -lappujen ripustelu ympäri kämppää kera suomenkielisten sanojen. Näin meillä opetellaan Suomea! Kirjoittelu lähti vaan vähän käsistä, hups… 

Tänään on ollut ihana päivä ja aurinkoinen!

Elämä on täynnä ensimmäisiä kertoja.

Elämä on uuden oppimista, etenkin tämän tuoreen perheemme kanssa. Kaikki on uutta, ihmeellistä ja pelottavaakin. Mitä mun pitää nyt tehdä? Kuinka mä tän hoidan? Miten vaippa vaihdetaan? - Onneksi en ole täällä yksin ihmettelemässä, vaan Alanin ja pikkasen kanssa yhdessä, ja ympärillä on suuri tukijoukko. Kiitos siitä!

Nyt on aika nauttia kaikesta uudesta. Ensimmäisestä kerrasta raskaana, ensimmäisestä kerrasta synnyttämässä, ensimmäisestä kerrasta pienokainen sylissä, nähden hänen silmänsä, katseensa, hymynsä. Tuntuu ihanalta, ja nämä ensimmäiset kerrat eivät lopu, onneksi.

Tänään kävimme pihalla ensimmäisen kerran, jos sairaalasta paluuta ei lasketa. Aurinko vähän häikäisi ja silmät ummessa hän yritti tarkkailla kaikkea ympärillä olevaa. Innoissaan valosta ja tuulessa leikkivistä lehdistä. Näin alkuun kahvit terassilla on riittämiin, pian voidaan lähteä pidemmille kävelyille ja piknikille pienokaisen kanssa. Sitä odotellessa tyytyväisesti kotona lököillen.

Onnea tuomassa elefantti-viltti.

Pienokainen simahti samantien sisään tultuaan. Ulkoilman haisteleminen ottaa voimille pienen ihmisen.

Elämä on täynnä ensimmäisiä kertoja, pidä niistä kiinni, muista ne ja nauti!

Mitä täällä tapahtuu?

Tähän maailmaan on syntynyt uusi prinsessa. Viime perjantaina päästiin sitä todistamaan. Violan päivänä. Niin kuin blogin nimestä näkee, se on toinen nimeni.

Tänään pienokainen täyttää viisi päivää, tuntuu ikuisuudelta ja samaa aikaan aika rientää. Päivät seuraavat toisiaan ja katsetta on vaikea viedä hänestä pois. Nämä viimeiset päivät ovat olleet täynnä hellyyttä, naurua ja väsyä, mutta ennen kaikkea rakkautta!

Raskaus on taianomaista aikaa ja synnytys kruunaa sen. Olen kiitollinen, että Alan pääsi tulemaan Suomeen ja synnytykseen. Se yhdisti erossaolot raskausaikana. Synnytys on upea ja voimaannuttava tapahtuma, sitä on vaikea pukea sanoiksi. Sitä miettiessä nousee onnenkyyneleet silmiin. Minulla oli tuuria, että salissa ympärilläni oli kolme ihanaa ihmistä auttamassa, Alan, kätilö ja harjoittelija, joilta sain valtavasti voimaa ja joiden kannustuksesta toteutin luomusynnytyksen. En todellakaan sano, ettei synnytys sattunut tai en olisi huutanut, mutta kaikki oli sen arvoista.

Tuijottaessani tytärtäni tiedän, että olen valmis tekemään kaikkeni hänen vuokseen. Pienokaisella on myös upea isä, jonka kasvojen valoa voisin katsella päivästä päivään, kun hän pitää lasta sylissä.

On myös hetkiä jolloin haluisi vain nukkua. Kaikki on uutta, hankalaa ja jännittävää. Mutta totta on se, että vanhemmiksi ei synnytä, siihen kasvetaan. Se tulee pitää mielessä ja ottaa sopivan rennosti.

Aamun epätoivo vaihtu onneen, kun nauru ja tyytyväisyys paistaa pienokaisen kasvoilta neljännen imetyksen sekä kolmannen vaipanvaihdon jälkeen ja uni saa vihdoinkin vallan. Hän on onnellinen ja tuhisee, minäkin olen.