Mitä täällä tapahtuu?

Tähän maailmaan on syntynyt uusi prinsessa. Viime perjantaina päästiin sitä todistamaan. Violan päivänä. Niin kuin blogin nimestä näkee, se on toinen nimeni.

Tänään pienokainen täyttää viisi päivää, tuntuu ikuisuudelta ja samaa aikaan aika rientää. Päivät seuraavat toisiaan ja katsetta on vaikea viedä hänestä pois. Nämä viimeiset päivät ovat olleet täynnä hellyyttä, naurua ja väsyä, mutta ennen kaikkea rakkautta!

Raskaus on taianomaista aikaa ja synnytys kruunaa sen. Olen kiitollinen, että Alan pääsi tulemaan Suomeen ja synnytykseen. Se yhdisti erossaolot raskausaikana. Synnytys on upea ja voimaannuttava tapahtuma, sitä on vaikea pukea sanoiksi. Sitä miettiessä nousee onnenkyyneleet silmiin. Minulla oli tuuria, että salissa ympärilläni oli kolme ihanaa ihmistä auttamassa, Alan, kätilö ja harjoittelija, joilta sain valtavasti voimaa ja joiden kannustuksesta toteutin luomusynnytyksen. En todellakaan sano, ettei synnytys sattunut tai en olisi huutanut, mutta kaikki oli sen arvoista.

Tuijottaessani tytärtäni tiedän, että olen valmis tekemään kaikkeni hänen vuokseen. Pienokaisella on myös upea isä, jonka kasvojen valoa voisin katsella päivästä päivään, kun hän pitää lasta sylissä.

On myös hetkiä jolloin haluisi vain nukkua. Kaikki on uutta, hankalaa ja jännittävää. Mutta totta on se, että vanhemmiksi ei synnytä, siihen kasvetaan. Se tulee pitää mielessä ja ottaa sopivan rennosti.

Aamun epätoivo vaihtu onneen, kun nauru ja tyytyväisyys paistaa pienokaisen kasvoilta neljännen imetyksen sekä kolmannen vaipanvaihdon jälkeen ja uni saa vihdoinkin vallan. Hän on onnellinen ja tuhisee, minäkin olen.